“Miksi, Herra, seisot kaukana, miksi kätkeydyt ahdistuksen aikana?” (Ps. 10:1)
Meillä monilla on siitä kipeitä kokemuksia: kun elämä kriisiytyy pahimmaksi umpisolmuksi, Herra Jeesus tuntuu olevan etäällä ja kätkeytyvän. Huudamme Häntä auttamaan, mutta apu tuntuu viipyvän päivästä ja viikosta toiseen?
Eikö Jeesus ole kiinnostunut meistä? Vai onko Hän liian heikko ottaakseen osaa ongelmiimme ja auttaakseen meitä? Olemmeko liian huonoja ja kurjia Hänen avulleen?
Psalmin kirjoittaja jatkaa toivorikkaammalla tavalla: “Sinä olet sen nähnyt. Sinä havaitset tuskan ja vaivan, sinä otat ne käsiisi. Sinulle avuton uskoo asiansa, sinä olet orpojen auttaja.”
Jumala ottaa tuskamme ja kärsimyksemme käsiinsä. Hän näkee salatut sielun huudot ja katseilta piilossa olevat kyyneleet. Hän ottaa kipeän ihmisen asiat omakseen.
Kukaan ei voi olla liian huono Jeesuksen rakkaudelle, sillä Hänen sydämensä sykkii juuri köyhille, avuttomille ja orvoille. Niille, jotka ovat inhimillisen avun ulkopuolella.
Tunteissamme Jeesus tuntuu monesti olevan kaukana ja hiljaa. Mutta juuri Raamatun lupauksissa Hän astuu elämämme pimeyden keskelle ja vakuuttaa olevansa läsnä.
Kärsivä ja ajelehtiva ihminen löytää Sanasta lähelle tulevan ja rakastavan Jumalan ja se antaa kriiseissä ehkä sen ratkaisevan kiinnekohdan ja pohjan, jonka varassa jaksaa seistä yhden päivän kerrallaan.
