”Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: `Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.´Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.” (Luuk. 23:46).

Pimeys kietoitui, ei vain Golgatan ja koko Jerusalemin ylle, vaan yhtä lailla ristillä riippuvan Vapahtajan sielun ympärille tukahduttaen jokaisen selkeän ajatuksen ja toivon säikeen.

Hän taisteli jokaisessa lihaksessa ja hermossa repivää kipua ja vääjäämätöntä, lopullista tukahtumista vastaan. Kaikki se olisi ollut vielä siedettävää ja ymmärrettävää, mutta Isän poissaolo sai kärsimyksen aallot tuntumaan kestämättömiltä.

”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” ovat Jeesuksen viimeisten henkäysten voimalla lausutut sanat. Hän huusi ne kuin nyrkkeilijä, jolla on voimia vielä yhteen hyökkäykseen ja sitten peli oli pelattu.

Mikään Jeesuksen tunteissa tai kokemusmaailmassa ei puoltanut sitä, että Isä kuulisi. Mikään ei puoltanut sitä, että Isä haluaisi vastata. Totaalisen pimeyden keskellä Jeesus otti kiinni Isän antamista lupauksista. Niiden varaan Hän antoi elämänsä. Seuraavan henkäyksen jälkeen hän hälvenisi kuin sumu tyhjään tai astuisi pysyvästi tuonelaan – ellei Isä Häntä nostaisi kuolleista.

Näiden Jeesuksen sanojen äärellä olen itkenyt lukemattomia kertoja. Jeesus laittoi kaiken Isän varaan, Hän todella uskoi elämänsä Hänen käsiinsä ja vieläpä juuri silloin, kun kun sielua polttivat vain hiljaisuuden ja etäisyyden kuristavat tunteet.

Isä, sinun käsiisi minäkin tahdon uskoa henkeni. Tämän päivän ja myös huomisen. Tasaisen arkeni ja mahdottomat pomput. Polut, jotka ovat näkyvissä ja salatunkin. Aamen.